Kaupungistumisen ja yksilökeskeisyyden priorisointi on aiheuttanut suomalaissa syvää juurettomuutta. Yhteiskunnan pyrkimys ottaa itselleen se rooli, mikä on perinteisesti kuulunut ihmisen lähipiirille, on ollut monin tavoin tuhoisaa. Sosiaalipalveluiden alati vaihtuvat työntekijät eivät kykene tarjoamaan yksilöille samaa elämänmittaista tukea ja turvaa kuin tutuista ihmisistä koostuva suku, laajennettu perhe tai muu lähiyhteisö.

Hyvinvointiyhteiskuntaa lähdettiin rakentamaan tasa-arvon ja yksilönvapauden näkökulmasta, mutta myös koulutuksen ja työelämän tehokkuuden ehdoilla. Haluttiin keskittää palveluita ja mahdollistaa ydinperheiden ja yksilöiden siirtely lähelle tehtaita ja tuotantolaitoksia, sekä suuriin koulutus- ja asutuskeskuksiin.

Sukunsa ja kotipaikkakuntansa hylänneille ryhdyttiin tarjoamaan erilaisia perinteisen kodin korvikkeita. Saimme päiväkodit, koulukodit, lastenkodit, turvakodit, kuntoutus- ja palvelukodit, sekä hoivakodit ja saattohoitokodit. On selvää, että nyky-yhteiskunnassa me tarvitsemme kaikkia mainittuja kodinkorvikkeita, mutta ensisijaisena mahdollisuutena on tuettava omaan lähiyhteisöön nojaavaa, ylisukupolvista yhteistyötä, tukea ja hoivaa.

Rakennemuutos autioittaa kylät ydinmaaseudulla. Lähes neljäsosa suomalaisista asuu yksin, ja suurissa kaupungeissa puolet asuntokunnista on yhden hengen talouksia. Yksinasuvat ovat yhteiskunnan haavoittuvin kansanosa. Taloudelliset, terveydelliset ja myös yhteiskunnalliset kriisit osuvat heihin kovimmin. Yksinasuvilla on korostunut riski syrjäytymiseen, ja he ovat kärjessä toimeentulotuen saajien joukossa.

Nuorten mielenterveysongelmien piikki osuu kohtaan, jossa nuori muuttaa yksin pois kotoa vieraalle paikkakunnalle. Opiskelumahdollisuuksia tulisi monipuolistaa ja palauttaa pienille paikkakunnille. Muualle muuttavien opiskelijoiden hyvinvointia voidaan tukea kodinomaisella soluasumisella. Yhteisasuminen tuo nuorelle turvaa ja ehkäisee mielenterveysongelmia.

Yksin pärjäämisen vaatimus aiheuttaa väestössä vakavaa oireilua ja sosiaalitoimen suunnatonta kuormittumista. On inhimillisempää ja kustannustehokkaampaa panostaa ihmisten mahdollisuuteen tarjota ja saada kattavammin tukea sekä hoivaa omissa lähiyhteisöissään. Yhteistyön avulla hoivatyö ei kasaudu ydinperheen vastuulle, vaan toistensa välittömässä läheisyydessä asuvat voivat jakaa niin lasten- kuin vanhustenhoidon taakkaa.

Kansan sivistys mitataan sillä, miten se pitää huolta heikoimmistaan. Suomessa vastuu haavoittuvimmassa asemassa olevien hoivasta on ulkoistettu pitkälti järjestelmälle ja yksityisille organisaatioille. Vinoutunut nykysysteemi aiheuttaa kansakuntaa rapauttavia sosiaalisia ongelmia. Laitostamis-politiikalla ei rakenneta hyvinvointia eikä sivistysvaltiota.

Maaseudun elävöittäminen tukee ylisukupolvisten, vastuuta jakavien elinpiirien muodostumista. Vanhuksista ja lapsista on toisilleen hyötyä, iloa ja turvaa. Tutkimusten mukaan lapsen läheinen suhde isovanhempiin edistää lapsen terveyttä ja turvallisuuden tunnetta. Esimerkin kautta oppivista lapsista kasvaa tervehenkisissä yhteisöissä kanssaihmisten arvon tunnistavia, tunneälykkäitä ja monipuolisesti käytännöllisiä taitoja sekä tietoa omaksuneita aikuisia.

On tärkeää ymmärtää, että tunteiden käsittelyä ja harkintakykyä ohjaava aivojen etuotsalohko kehittyy täysin vasta 25-vuotiaana. Etenkin tytöt, joihin kohdistuu laaja-alaista hyväksikäyttöä, elävät esimurrosiästä aina 25-vuotiaiksi asti poikkeuksellisen haavoittuvassa tilassa. Myös pojat ja nuoret miehet tarvitsevat vahvaa tukea ja esimerkillisiä aikuisia.

Nykylainsäädäntö ei suojele riittävästi lapsiamme ja nuorisoamme. Digitaalisen ympäristöön liittyvän väkivallan, pornografian ja aatteellisten ääri-ilmiöiden vaikutus on tuhoisaa ja pahentaa mm. huumeongelmaa. Jos nuorille ei ole tarjolla vahvaa ja turvallista lähiyhteisöä, he etsivät yhteisönsä muualta.

Graniittipuolue esittää nykyistä tiukempia rajoituksia nuorten seksuaalisuuden kaupallistamiselle suuryritysten, median ja viihdeteollisuuden toimesta. Pornografiaa ja väkivaltaista materiaalia levittävien digitaalisten alustojen ikärajaa niin käyttäjien kuin sisällöntuottajien kohdalla tulisi nostaa. Nykyinen 18-vuoden ikäraja ei turvaa riittävästi yhä kehittyvässä iässä olevia nuoria.

Kasvuikäset tytöt tarvitsevat ympärilleen paitsi ylisukupolvisia naisverkostoja, niin myös turvallisten miesten läsnäoloa ja huolenpitoa. Epäterve mieskuva altistaa emotionaaliselle tuuliajolle joutuneet tytöt etsimään hyväksyntää sellaisilta aikuisilta, ja etenkin miehiltä, jotka ovat taipuvaisia hyväksikäyttöön.

Vanhukset ansaitsevat arvokkaan kohtelun ja itsemääräämisoikeuden myös elämänsä loppumetreillä. Graniittipuolue kannattaa eutanasian laillistamista tarpeettoman inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi. Armokuoleman salliminen vaatii huolellista lainsäädäntöä, jossa keskeistä on potilaan selkeästi ilmaisema tahto sekä useamman lääkärin kliininen arviointi tilanteesta.

Jokaisen ihmisen perustarve on olla tarpeellinen osa omaa yhteisöään. Kestävän talouden ensisijaisena edellytyksenä on työn tekemisen turvaaminen. Ihmisille tulisi mahdollistaa osallistuminen mielekkääseen, yhteishyödylliseen kansalaistoimintaan. Kansalaisten aktiivinen toimijuus vähentää sosiaalipuolen kustannuksia, jotka ovat valtion keskeisin menoerä.

Suomen Graniittipuolueen tavoitteena on tuoda perinteisen palkkatyön rinnalle mahdollisuus vastikkeelliseen kansalaispalkkaan toiminnasta, joka edistää luonnon, eläinten ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia. Tekoäly vähentää merkittävästi olemassa olevia työpaikkoja, ja toimettomuus rapauttaa työttömiksi jääneiden terveydentilaa ja toimintakykyä.

Suomessa alle 35-vuotiaiden mielenterveysperusteiset työkyvyttömyyseläkkeet ovat kasvaneet lähes 40 % vuosien 2018 – 2024 välillä. Kasvun taustalla on yhteiskunnallisten epävarmuustekijöiden lisäksi turvattomuudesta ja yksinäisyydestä seuraavaa oireilua. Ongelmaan voidaan puuttua tarjoamalla mahdollisuus mielekkääseen kansalaispalkkatyöhön. Se voi olla esim. harrastus- ja toimintaryhmien ohjaamista, eläinsuojelu- tai luonnonsuojelutyötä, tai toimintaa hyväntekeväisyyttä harjoittavassa yhdistyksessä.

Keskeisenä kriteerinä on, että työ on luonteeltaan hyväntekeväisyystyön kaltaista ja sellaista, että sitä ei voida katsoa ilmaistyöksi jollekin kaupalliselle yritykselle tai aatteelliselle yhteisölle, jolla on selkeästi jokin ihmisiä eriarvoistava, vahvasti ideologinen tai uskonnollinen agenda.

On todennäköistä, että iso osa kansalaispalkkaa nauttivista siirtyy joko palkatuiksi työntekijöiksi tai yrittäjiksi, etenkin jos kynnystä yrittäjyyteen lasketaan, esimerkiksi arvonlisäverovelvollisuuden alarajaa merkittävästi nostamalla. Kansalaispalkkaa saavat kerryttävät aktiivisesti taitoja ja osaamistaan, toisin kuin pitkäaikaistyöttömät, jotka turhautuvat tuloksettomaan työnhakuun. Investointi kansalaispalkkaan on panostus yksilön terveyteen ja toimintakykyyn, ja sitä kautta myös talouden toipumiseen ja kulujen supistumiseen.

Kansalaispalkkatyö voi toimia myös maahanmuuttajien kotouttamisen, yhteiskuntaan sopeutumisen ja kielen oppimisen välineenä. Kotouttamisen onnistuminen ja aktiivisen osallistumisen vaatiminen ovat keskeisiä tekijöitä järkevässä maahanmuuttopolitiikassa.

Kaupunkien ja suurten asutuskeskusten kehittämisen priorisointi on autioittanut maaseutua ja pirstaloinut lähiyhteisöjä. Keskittäminen ja suuria yksikkökokoja suosiva politiikka kosken terveydenhuoltoa, koulutusta ja maataloutta, on pitkälti pakottanut ihmiset kaupunkeihin.

Tieteelliset tutkimukset korostavat puhtaan luonnon terveysvaikutuksia. Maaseudulla eläminen monipuolistaa suolistomikrobiomia, mikä kytkeytyy vahvasti ihmisen immuunijärjestelmään ja mielenterveyteen. Luonnossa liikkuminen ja työskentely parantavat fyysistä kuntoa ja unen laatua sekä laskevat verenpainetta ja stressitasoja. Stressi, ilmansaasteet ja ympäristömyrkyt ovat keskeisiä ihmisten sairastuttajia.

Yhteisöllisen maaseutuelämän mahdollistaminen on keskeistä terveysongelmien ennaltaehkäisyssä. Erityisen haitallista luonnosta vieraantuminen on lapsille. Maaseutu tarjoaa moniaistisen, aivoja, mielikuvitusta ja tunnesäätelyä kehittävän ympäristön, ja tarjoaa tarpeellisen vaihtoehdon tietokonepeleille ja älypuhelimille. Lapsella tulisi olla oikeus kokonaisvaltaista terveyttä tukevaan elämäntapaan ja elinympäristöön.

Maaseudun asuttaminen ja elävöittäminen on keskeistä myös kriiseihin varautumisen ja huoltovarmuuden näkökulmasta. Kaupunkien infrastruktuuri on poikkeuksellisen haavoittuva, oli kyse sitten sotilaallisesta hyökkäyksestä, laajasta kybervaikuttamisesta, ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista tai muusta kriittistä infrastruktuuria vaurioittavasta poikkeustilanteesta.

Osittaiseen omavaraisuuteen nojaavat maaseutuyhteisöt kykenevät tarjoamaan jäsenilleen ravintoa, lämpöä, puhdasta vettä ja arjen taitoihin perustuvaa selviytymiskykyä myös pitkittyneiden kriisien aikana huomattavasti kaupunkeja ja asutustaajamia tehokkaammin.

Maaseudulla toimii jo lukuisia kylätaloja, jotka ovat keskittyneet paitsi monenlaisen harrastustoiminnan, juhlatilojen, koulutuksen ja tiedonvälityksen tarjoamiseen, niin myös turvautumiseen kriisien varalta. Kansalaispalkkaa voitaisiin kohdistaa myös uusien kylätalojen rakentamiseen ja niiden toiminnan kehittämiseen ja ylläpitoon.

Merkittävä osa kaupunkilaisista haluaisi jakaa asumista kaupungin ja maaseudun välillä, tai muuttaa kokonaan maaseudulle, usein kotiseudulleen. Poliittinen ohjailu on tehnyt tämän vaikeaksi, ja myös nuoret joutuvat usein pakon edessä muuttamaan kaupunkeihin työn ja koulutuksen perässä.

Graniittipuolue näkee tärkeänä, että ihmisillä on nykyistä enemmän mahdollisuuksia valita terveyttä ja hyvinvointia tukeva elämisen muoto luonnon keskellä. Valinnan vapautta voidaan tukea esimerkiksi kaksoiskuntalaisuudella, etätyömahdollisuuksien kehittämisellä, palveluiden lisäämisellä kyliin, mikroyrittäjyyden ja pientilojen tukemisella, sekä kansalaispalkan käyttöönotolla.

Erityisen tärkeää on suojella kyläkouluja ja panostaa niiden toiminnan jatkumiseen. Kyläkoulut ovat elävän maaseudun sydän, ja jos koulut ovat jatkuvasti lakkauttamisuhan alla, vaikuttaa se negatiivisesti lapsiperheiden päätökseen muuttaa maaseudulle. Ja juuri lapsimäärän laskun ennakointi on konsulttiyhtiöiden tekemien, usein perusteettomien arvioiden taustalla. Puheet kyläkoulujen lakkauttamisesta toimivat siis itseään toteuttavana ennustuksena, juuri tämä uhka on keskeinen pienkyliä autioittava tekijä. Suunta olisi käännettävissä, jos lapsiperheet voisivat luottaa koulujen säilymiseen.

Eräs etenkin nuorten kouluttautumista ja työllistymistä tukeva toimi on käsityöammatteihin liittyvän kisälliperinteen elvyttäminen. Tässä oppisopimusmallissa kokenut mestari opettaa oppipojalle tai -tytölle uusia taitoja kädestä pitäen. Perinteisten kädentaitojen oppiminen on monin tavoin terapeuttista ja juurettomuutta parantavaa, sekä kestävää kehitystä edistävää.

Nykyään kisälliperinnettä hyödyntävät opinnot hyväksytään osana täydennyskoulutusta, mutta ne tulisi sallia sellaisenaan ammattiin valmistavana opetusmuotona osaamisperusteisesti. Kisälliperinnettä tulisi voida hyödyntää paitsi perinteisissä käsityöammateissa, niin mahdollisuuksien mukaan myös taidealoilla. Se että jopa luovien alojen koulutus on toteutettava tiukkojen säännösten ohjaamassa koulutusputkessa, on ihmisiä eriarvoistavaa, tasapäistävää ja moniäänisyyttä tukahduttavaa.

Yhteiskunnan tulisi edistää yhteisöllisen elämänmuodon mahdollistavaa rakentamista ja lainojen myöntämistä maaseudun jälleenrakentamiseen ja rapistuvien rakennusten remontointiin ja korjaamiseen. Tällä hetkellä maaseudun rakennuskanta on muuttunut monin paikoin arvottomaksi. Palveluiden ja koulutusmahdollisuuksien palauttaminen kyläkeskuksiin lisää työpaikkoja ja tukee paikallista yrittäjyyttä, mikä nostaa osaltaan rakennuskannan arvoa.

Yhteisöllinen elämäntapa lisäisi epäilemättä myös syntyvyyttä. Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän kyselyn mukaan merkittävä osa naisista ei halua lapsia siksi, että he pelkäävät jäävänsä vastuun kantajina yksin. Lähiyhteisö tarjoaa äideille tarpeellista turvaa ja muiden naisten tukea.

Perintövero on osaltaan katkaissut kansalaisten siteet kotipaikkakuntaan. Perinnöksi saadut tilat, talot ja mökit on usein pakko myydä perintöverosta johtuen. Pakkomyynti, ja jo moneen kertaan verotetun omaisuuden perimisestä seuraavat taloudelliset velvoitteet riistävät etenkin pienituloisilta mahdollisuuden pitää kiinni huomattavaa tunnearvoa sisältävästä kiinteästä omaisuudesta.

Perintöveron poistaminen tukisi kansalaisten mahdollisuutta säilyttää perheen omistuksessa niin sukutiloja kuin lapsuuden rakkaita kesämökkejä. Se auttaisi ylläpitämään kytkentää omaan kotipaikkakuntaan, lapsuuden kotiin ja myös omiin sukulaisiin. Perintöverossa kyse ei ole ensisijaisesti rahasta vaan ihmisten juurista ja muistoista, eli rahalla mittaamattomasta henkisestä perinnöstä. Sen vaaliminen tuottaa pidemmällä aikavälillä niin talouden kasvua kuin kestävää kehitystä ja vakautta.

Metsätilojen kohdalla perintövero aiheuttaa usein pakkohakkuita, mikä ei ole ekologisesti järkevää. Ei ole myöskään järkevää, että pientilojen sukupolvenvaihdosta on vaikeutettu perintöverosta johtuen. Suomessa noin 1000 pientilaa joutuu vuosittain lopettamaan toimintansa, eikä tilakokojen massiivisen kasvun suosiminen ole otollinen kehityssuunta. Ekologisuuden, eläinten hyvinvoinnin ja ihmisten työllistymisen näkökulmasta pientilojen säilyttämistä ja perustamista tulee tukea.

Juurettomuuden lisäksi meidän on pyrittävä katkaisemaan köyhyyden siirtyminen ylisukupolvisesti, ja suojattava vähävaraisia ja velkaantuneita esimerkiksi ulkomaisten perintäyritysten hyväksikäytöltä ja riistolta. Velkaantuminen ja ulosottoasiakkuuksien määrä kotitalouksien osalta on lisääntynyt Suomessa 1990-luvulta lähtien, jolloin kansainväliset perintä- ja rahoitusyhtiöt rantautuivat maahamme. Myös kulutuskäyttäytyminen on vaikuttanut kotitalouksien velkaantumisen kasvuun.

Velallisten oikeusturvaa on suojattava kyseenalaisia velkomuskanteita ja ulkomaisten velkojien käyttämiä, yrityksille riskittömiä järjestelmiä vastaan. Epäoikeudenmukaiseen asemaan velkojien ja kuluttajien välillä tulee puuttua, ja pyrkiä estämään kansalaisten tarpeeton joutuminen ulosottokierteeseen ja sitä kautta toimeentulotuen pariin.

Kallioperämme mineraalit on tunnustettava kansan yhteiseksi omaisuudeksi. Vastuullinen kaivostoiminta edellyttää paitsi ympäristövaikutusten minimointia, niin myös paikallisen yhteisön oikeuksia omaan lähiluontoon. On tärkeä tiedostaa luonnon keskeinen merkitys yksilön identiteetille, yhteisön hyvinvoinnille sekä laajemmin koko kansalliselle kulttuurille.

Jos maaperämme malmivaroja hyödynnetään kaupallisesti, on varmistettava, että niiden tuottamasta taloudellisesta hyödystä jää suomalaisille kohtuullinen korvaus, jota hyödynnetään ylisukupolvisesti. Kaivostoiminnan ulkopuolelle on rajattava kaikki kansallispuistot, luonnonpuistot, luonnonsuojelualueet, Natura 2000-suojelualueet sekä tärkeimmät vesistöt.

Kaivosteollisuuden toimijoiden tulee pyrkiä jo ennalta estämään ja minimoimaan ympäristölle ja ihmisille mahdollisesti koituvat haitat. Kaivosten luvituksessa on noudatettava varovaisuusperiaatetta ja malminetsintävarausten luvituksessa selvitetään potentiaali kaivostoiminnalle, eli tehdään laaja intressivertailu luonnon monimuotoisuuden, vesistöjen puhtauden, ihmisten hyvinvoinnin ja muiden elinkeinojen näkökulmasta.

Potentiaalisten kaivoshankkeiden taloudelliset lähtökohdat on arvioitava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kaivoslupia ei myönnetä laihoille esiintymille, joilla kaivostoiminta ei ole taloudellisesti kestävällä pohjalla. On pyrittävä avaamaan ainoastaan tunnelikaivoksia, jotka on mahdollista sulkea ympäristölle turvallisesti. Avolouhoksille on edellytettävä poikkeuslupaa.

Suomessa on säädettävä kaivannaisjätevero ja laadittava määräykset kaivosjätealueiden rakenteille. Ohjeet ja valvonta on saatava kuntoon. Jos prosessivesiä päästetään vesistöihin, ne on puhdistettava luonnonvesiä vastaavaan tilaan.

Puhtaiden vesistöjen vaaliminen on kansallinen velvollisuus. Suomessa on saavutettu merkittäviä vesiensuojelun menestystarinoita, ja tämä tie tulee turvata jatkossakin. Keskeisenä haasteena ja tehtäväkenttänä vesiensuojelun saralla ovat virtavedet, vaelluskalat ja koko virtavesiekosysteemi.

Jokien patoaminen koskettaa melkein kaikkia merkittävimpiä virtavesiämme, ja lähes kaikki vaelluskalalajimme ovat uhanalaisia. Virtavesien hyvä kunto on monimuotoisen lajikirjon elinehto. EU:n ennallistamisasetus velvoittaa mys Suomea palauttamaan heikentyneitä ekosysteemeitä ja jokijatkumoita luonnontilaan luontokadon pysäyttämiseksi.

Jäljellä olevat luonnontilaiset ja vanhat metsät on suojeltava EU:n biodiversiteettistrategian mukaisesti. Kyse ei ole ainoastaan hiilen sitomisesta, vaan keskeisesti luontokadon pysäyttämisestä. Suojelukriteerien on perustuttava riippumattomaan tutkimukseen.

Pientilojen toimintaedellytyksiä ja alkutuottajien asemaa on vahvistettava. Erityistä tukea ansaitsevat luonnonmukainen viljely sekä uudistava maatalous, joka parantaa maaperän kasvukuntoa ja lisää luonnon monimuotoisuutta.

Monipuoliset viljelykierrot, ympärivuotinen kasvipeitteisyys ja laiduntavat eläimet elvyttävät ekosysteemiä palauttamalla ravinteita maaperään. Maaperän kunnon paraneminen lisää vedenpidätyskykyä, ja vähentää ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin, torjuen niiden rehevöitymistä.

Uudistava maatalous on keskeinen tekijä ekologisen ruuantuotannon tukemisessa ja ympäristökriisin ratkaisemisessa. Luonnonmukaisia viljelytapoja hyödyntäviä pientiloja sekä pyrkimystä omavaraisuuden lisäämiseen perheissä ja yhteisöissä on syytä tukea, samoin lähiruokatuotantoa sekä paikallisten maatilapuotien toimintaa.

Laiduntavilla eläimillä on keskeinen rooli myös uhanalaisten perinnemaisemien ennallistamisessa. Lähes neljäsosa Suomen uhanalaisista lajeista elää niityillä, kedoilla, laitumilla ja hakamailla. Avoimet elinympäristöt on päästetty kasvamaan umpeen laidunnuksen ja perinteisen karjatalouden loppumisen seurauksena. Osa alueista on raivattu pelloiksi tai metsittyneet.

Niittyjen ja laidunmaiden perinnebiotoopit ovat pölyttäjineen maamme lajirikkaimpia ja monimuotoisimpia ympäristöjä. Ne tarvitsevat hoitoa, eli laiduntamista ja niittoa, mikä on mahdollista vain maaseutua elävöittämällä. Perinnebiotoopeista on kadonnut 90 % 1960-luvulta nykypäivään. Muinoin perinnebiotooppeja piti yllä laiduntava megafauna.

Eläintuotanto on nykyisellään kestämätöntä eikä turvaa eläinten mahdollisuutta lajityypilliseen elämään. Lisäksi tehotuotanto kuormittaa raskaasti ympäristöä. Eläinten hyvinvointiin on panostettava nykyistä enemmän, ja tehotuotannon ongelmiin on puututtava.

Turkistarhauksen kieltämisessä Suomi on jäänyt häpeällisesti jälkeen muista Euroopan maista. Syynä ovat olleet elinkeinopoliittinen lobbaus sekä taloudelliset kytkökset. Alaan kohdistuneen poliittisen suojelun on loputtava ja turkistarhaus Suomessa kiellettävä. Kyse ei ole ainoastaan eläinten kärsimyksestä, vaan myös tarhauksen aiheuttamista ympäristöongelmista sekä ihmisten terveyttä uhkaavien pandemiariskien minimoimisesta.

Pienyrittäjät ovat yhteiskuntamme kivijalka, jota pitäisi tukea, ei rapauttaa. Suomessa 96 % yrityksistä on alle kymmenen hengen mikroyrityksiä, ja valtaosa tästä joukosta on itsensä työllistäviä yksinyrittäjiä.

Näiden yrittäjien merkitys talouden dynamiikalle, paikallisille palveluille ja innovaatioille on ratkaiseva. Uudet ideat ja toimintamallit koeponnistetaan usein juuri pienyrityksissä. jotka reagoivat ketterästi yhteiskunnan ja markkinoiden muutoksiin. Tästä huolimatta mikroyrittäjät on otettu heikosti huomioon lainsäädännössä.

Yrittäjyys on sitovaa ja vaatii riskinottoa. Mikroyrittäjillä on usein mittavat sivukulut ja suhteettoman raskas verotus. Yrittäjyys vaatii jatkuvaa kehitystyötä, joustavuutta, yrityksen talouden ja toimintaan liittyvän byrokratian hallintaa sekä paineensietokykyä niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Pienyrittäjiä ei tule kurittaa lisää, vaan luoda nykyistä paremmat edellytykset työllistyä yrittäjyyden kautta. ALV-raja tulee nostaa 50.000 euroon, byrokratiaa ja sääntelyä keventää ja kasvuedellytyksiä vahvistaa tukemalla nykyistä paremmin ensimmäisen työntekijän palkkaamista.

Kaupanalan keskittämistä tulee purkaa. Nykyisellään kilpailutilanne on epäterve vain muutaman monialajätin hallitessa markkinoita. Tämä nostaa hintoja, polkee alkutuottajien oikeudenmukaista osuutta ruuan hinnasta, sekä syö pienyrittäjien toimintaedellytyksiä. Samalla markkinat ja tarjonta yksipuolistuvat.

Kaupan alalla toimivien monialajättien kasvua ja laajentumista muille palvelualoille tulisi rajoittaa ja esimerkiksi S-ryhmä pilkkoa osiin niin, että vähittäiskauppa irrotetaan tukkukaupasta. Markkinoita vääristää myös päätöksiä tekevä edustajisto, jossa istuu kaavoitukseen ja lainsäädäntöön vaikuttavia poliitikkoja. He eivät voi toimia poliittisina päättäjinä riippumattomasti, saadessaan toiminnastaan edustajistossa runsaskätisiä palkkioita ja nauttimalla merkittävistä ostoeduista.

Kotimaisen kirjallisuuden, kuvataiteen ja käsitöiden arvonlisävero tulee poistaa kokonaan. Maataloudessa pientilojen elintarvikkeiden myynti omassa tilakaupassa suoraan kuluttajille olisi senkin syytä olla arvonlisäverotonta. Samoin näiden tilakauppojen itse jalostamissa ja suoraan kuluttajille myymissä elintarviketuotteissa tulisi niissäkin alv olla 0 %.

Ihmisläheisen vuorovaikutuksen turvaaminen on keskeistä paitsi ihmisten hyvinvoinnin, niin myös demokratian toimivuuden kannalta. Etenkin yhteiskunnan ydinpalveluissa, esim. terveyden- ja vanhustenhuollossa ja erilaisissa tuki- ja avustustoimissa, tulisi pyrkiä siihen, että palvelun tarvitsijalla on henkilökohtainen yhteys tuttuun avun tarjoajaan. Jatkuvasti vaihtuva henkilöstö ja pitkälle automatisoidut palvelut eivät kykene korvaamaan pysyviä ihmiskontakteja.

Vaikeus saada henkilökohtaista neuvontaa lisää kansalaisissa ahdistusta, pelkoa ja uupumusta. Etenkin ikäihmisten kohdalla kyse on eriarvoistavasta kohtelusta. Fyysistä asiointia ja henkilökohtaista palvelua lisäämällä torjumme syrjäytymistä ja verkkorikollisuutta, sekä palautamme turvallisuuden tunnetta ja luottamusta yhteiskuntaa, kaupallisia toimijoita ja kanssaihmisiä kohtaan.

Lyhyen aikavälin tuottavuuden yksipuolinen priorisointi niin yrityksissä kuin organisaatioissakin on talouden ja hyvinvoinnin kannalta lyhytnäköistä toimintaa. Jos ihmisyys alistetaan toimintojen tehokkuudelle ja digitalisoinnille, sivuutamme kansalaisten perustarpeet ja -oikeudet.

Digitaalisten järjestelmien kehittämisessä ja käyttöönotossa on huomioitava käyttäjäystävällisyys sekä kansalaisten eritasoiset toimintaedellytykset. Digipalveluille tulee tarjota vaihtoehtoja. Nopeasti kehittyvän teknologian ja tekoälytoimintojen ylivalta heikentävät myös demokratiaa. Disinformaatio, valeuutiset ja manipulaatioon tähtäävä viestintä hämärtävät ihmisten käsitystä todellisuudesta ja ovat uhka vapaalle, kriittiselle keskustelulle.

Yhteisöllisyyden ja luontoyhteyden merkityksen painottaminen toimivat vastavoimana usein kovien arvojen välineiksi valjastetulle teknologialle ja robotisaatiolle, sekä perinteistä ihmiskäsitystä uhkaavalle transhumanismille. Lisäksi tarvitsemme riskitekijät huomioivaa sääntelyä tekoälyn ja robotisaation kehittämiseen ja hyödyntämiseen.

Ihmiskunnan tulevaisuuden turvaaminen ei voi unohtua vauhtisokeuden seurauksena. Teknologian eettisyys ja viisauskuilu, joka tarkoittaa teknisen voiman kasvun ylivaltaa suhteessa ihmisen kykyyn toimia viisaasti ja vastuullisesti, kuuluvat kriittisen pohdinnan keskiöön. Omia intressejään ajavien suuryritysten toimintaa ei voi jättää itsesäätelyn varaan.

Ihmisten terveyttä on Suomessa hoidettava aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Sairauksien ennaltaehkäisyssä on järkevää painottaa elämäntapamuutosten merkitystä sekä tukea ihmiselle lajityypillisen elämän mahdollistamista.

Julkisen terveydenhuollon palveluissa tulisi mennä kohti Saksan ja Sveitsin mallia, ja sallia turvallisten ja tutkittuun hyötyyn perustuvien, täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen käyttö. Saksassa noin 60 % yleislääkäreistä hyödyntää CAM-menetelmiä (complementary and alternative medicine) työssään.

Saksassa ja Sveitsissä kokemukset osoittavat, että laadukkaasti toteutetut täydentävät hoitomuodot voivat parantaa hyvinvointia, lievittää kipua ja tukea toimintakykyä, sekä tarjota hyötyä myös lääkkeellistä hoitoa täydentävinä. Selkeät koulutus- ja valvontastandardit takaavat turvallisuuden, hoidon laadun, ja oikea-aikaisen hoidon saamisen.

Kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja yksilöllinen hoito ovat tärkeitä toipumisen kannalta. Luontaiset ja lääkkeettömät hoitomuodot vastaavat tähän tarpeeseen usein paremmin kuin kuormittunut terveydenhoitojärjestelmä. Mainittujen ennaltaehkäisevien ja hyvinvointia tukevien, kevyempien hoitojen tarjonnan helpottaminen lisää myös kansalaisten valinnanvapautta omien arvojen mukaisiin hoitomuotoihin. CAM-hoidoista on hyötyä etenkin kipu- stressi- unihäiriö- ja pitkäaikaissairauksissa.

Tarpeettomien ja usein vakavia sivuvaikutuksia aiheuttavien psyykenlääkkeiden määrääminen etenkin lapsille ja nuorille, toisinaan jopa ilman vanhempien suostumusta tai edes tietoa, on katsottava kemialliseksi pahoinpitelyksi. Myös lapsen erottaminen vanhemmistaan ja sijoittaminen lastensuojelulaitokseen mielenterveyden oireilusta johtuen on niin lapsen kuin vanhempienkin perusoikeuksia loukkaavaa.

Lapsilla tulee olla oikeus saada psyykkiseen oireiluun ensisijaisesti elämäntapamuutoksiin ja lääkkeettömiin hoitoihin perustuvaa apua ja ohjausta. Luonto-, liikunta- ja eläinavusteinen terapia tulee saada osaksi virallista hoitoketjua. Lisäksi vastuullisesti toimivien vanhempien oikeuksia alaikäisten lasten hoitoon liittyvässä päätöksenteossa on lisättävä ja virkavallan sekä lääkäreiden toimivaltaa rajoitettava. Huoltajien pääsy alaikäisen lapsen terveystietoihin on palautettava.

Päihderiippuvuuden hoidossa on otettava käyttöön kokonaisvaltainen kuntoutusohjelma, jossa hoito tapahtuu terveyttä edistävässä maaseutuympäristössä. On järkevää hyödyntää laaja-alaisesti tieteellisesti tutkittuja hoitomuotoja kuten terapiaa, ravintorikasta ruokaa, liikuntaa, saunaa, kylmäaltistusta, ylipainehappihoitoa, hierontaa, joogaa, taideterapiaa, vertaistukea ja läheisten osallistumista prosessiin. Myös kasvimaan ja kotieläinten hoito vaikuttavat parantavasti niin mieleen kuin kehon suolistomikrobiomiin. Kokonaisvaltaiseen hoitoon panostaminen on pitkällä aikavälillä kustannustehokasta, ja toimii myös mielenterveyskuntoutujille.

Yksinasuminen on kaksinkertaistunut 30 vuodessa, ja on leimallisesti pohjoismainen ilmiö. Yksilöllisyyttä ja ydinperhekeskeisyyttä edustava ajattelu sekä kaupungistumisen yksipuolinen tukeminen ovat keskeisiä syitä yksinäisyyden ja syrjäytymisen lisääntymiselle.

On ryhdyttävä ajattelemaan ydinperhekeskeisyyttä laajemmin. Ihmissuhteiden monimuotoisuus ja toiveet aiempaa yhteisöllisemmästä arjesta tulee huomioida asuntosuunnittelussa ja lainsäädännössä. Erilaisia yhteistyöhön perustuvia, vastuiden ja kulujen jakamista hyödyntäviä yhteisasumismuotoja tulee mahdollistaa myös kaavoituksessa ja rakentamisessa, oli sitten kyse maaseudusta, kaupungeista tai taajama-alueista.

Nyt Suomessa keskitytään rakentamaan yhä pienempiä kerrostaloasuntoja yksineläville ja pienille ydinperheille. On panostettava etenkin opiskelijoiden yhteisöllisyyttä lisääviin, viihtyisiin soluasuntoihin sekä kaupungeissa asuvien lapsiperheiden turvalliseen, arjen yhteisöllistä jakamista edistävään asuntosuunnitteluun. Arjen sosiaalista kanssakäymistä tukeva asuminen ja luontoarvoja korostava terveellinen ja turvallinen ympäristö aktivoivat lapsia leikkimiseen ja niin nuoria kuin aikuisiakin yhdessä tekemiseen ja liikkumiseen.

Kaupunkiympäristössä on huomioitava valosaasteen terveysvaikutukset, sekä viheralueiden kuten puistojen ja puiston penkkien keskeinen merkitys sosiaalisuuden lisääjinä. Taajama-alueilla tulisi huomioida kokoontumiseen sopivien torialueiden ja toria ympäröivien kahviloiden, ruokaravintoloiden ja muiden kohtaamispaikkojen merkitys alueen yhteishengen rakentajina. Nyt monet taajama-alueet ovat persoonattomia nukkumalähiöitä, joissa ihmiset eivät tunne toisiaan.

On myös tärkeää huomioida kansalaisten toiveet viihtyvyyttä lisäävästä rakentamisesta. Perinteinen puurakentaminen on usein esteettistä ja niin luontoarvoja kuin terveyttäkin edistävää. Persoonaton laatikkorakentaminen vastaa harvoin asukkaiden toiveita.

On myös kiinnitettävä erityistä huomiota huonolaatuisesta rakentamisesta johtuviin home- ja sisäilmaongelmiin. Lyhytnäköisyys ja nopeiden voittojen tavoittelu sekä kyvyttömyys ymmärtää ihmisten perimmäisiä tarpeita on johtanut Suomessa monin tavoin pahoinvointia edistävään kehityssuuntaan, joka on syytä katkaista.

Kansakunnan kukoistuksen ytimessä on tervehenkinen arvostus ja ylpeys omaa kansaa ja sen perinteitä sekä kulttuuria kohtaan. Kansan terve itsetunto toimii yhteisöllisenä liimana ja yhteishengen turvaajana, mahdollistaen ajatusten monimuotoisuuden ja mielipiteiden vapaan ja turvallisen ilmaisun.

On havaittu, että kansakunnan hajoamista ja sivilisaation rappeutumista ennakoi käänteisesti kansan parissa ilmenevä kollektiivinen häpeä, sekä väheksyntä ja suoranainen viha omaa kansaa ja sen kulttuuria kohtaan. Ilmiötä kutsutaan oikofobiaksi. Yhteisöllisyyden hajoaminen, kansan juurettomuus sekä käsittelemättä jääneet ylisukupolviset traumat muokkaavat maaperän otolliseksi oikofobian kehittymiselle.

Meillä Suomessa syytetään herkästi omaa kansaa yksipuolisesti kolonialismista, ilman että käsittelemme avoimesti meihin kohdistunutta, vuosisatojen mittaista hyväksikäyttöä ja alistamista. Emme ole myöskään prosessoineet sitä häpeää, joka syntyi pitkään jatkuneen riiston synnyttämästä köyhyydestä sekä 1700-luvulla Länsi-Euroopassa kehittyneestä rotuoppiajattelusta, jonka mukaan suomensukuiset kansat edustivat alempiarvoista rotua eivätkä kuuluneet eurooppalaisiin sivistyskansoihin.

Käsittelyn sijaan kansamme näyttää osin sisäistäneen torjutun, kipeän menneisyytensä. Tämä näkyy mm. siten, että meillä usein perusteettomasti väheksytään itämerensuomalaisten heimokansojen esikristillistä historiaa ja sivistystä, oman harvinaisen kielemme merkitystä sekä kansamme ominaislaatua ja sen vahvuuksia.

Me emme vaali riittävästi kansamme historiaan kytkeytyvää poikkeuksellista luontoyhteyttä, emmekä juuri arvosta siitä syntynyttä viisautta. Pikemminkin olemme pyrkineet unohtamaan historiamme tuhoamalla vanhaa rakennuskantaamme, väheksymällä maaseudun merkitystä sekä väittämällä, että virallisten tutkimustenkin todistama luonnon parantava vaikutus ihmisiin on tieteenvastaista huuhaata.

On lisäksi tärkeää tiedostaa, kuinka kulttuurin kukoistusvaiheessa syntyneen vaurauden mahdollistama joutilaisuus on osaltaan edistänyt hyvinvointivaltion romahdusta. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että eivät joudu enää taistelemaan olemassaolostaan. Taistelu on siirtynyt ideologiselle tasolle, aiheuttaen ääriajattelua ja kansan kahtiajakautumista. Samalla luottamus päättäjiin, instituutioihin, oikeuslaitokseen ja perinteiseen mediaan on heikentynyt.

Meillä suomalaisilla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus ryhtyä rakentamaan kansan yhtenäisyyttä vahvistavaa ja myös maaseudulle vaurautta synnyttävää kulttuuria, jossa me panostamme niin tieteeseen, teknologiaan ja kaupunkien viihtyvyyteen, kuin myös perinteiden säilyttämiseen, yhteisöllisyyteen ja maaseudun elävöittämiseen. Tukevissa rattaissa on oltava kaksi pyörää.

Toivoa tuovaa politiikkaa ja uusia mahdollisuuksia edistäviä ratkaisuja on mahdollista toteuttaa jakamalla visio monimuotoisuudesta, jossa oman kansallisen ominaislaatumme arvostaminen ja säilyttäminen nähdään arvokkaana osana globaalia, kulttuurien rikkautta.