Suomalaisilla on paljon maaseutuun kohdistuvia ennakkoluuloja. Me rakastamme kesämökkejämme, kalareissujamme, luontoretkiämme ja pohjoisen vaelluksiamme, mutta kun puhumme arjen elämästä maaseudulla, puheen sävy monesti muuttuu.

Maaseutua leimaavat ennakkoasenteet jäljittyvät usein käsittelemättä jääneeseen historiaamme. Emme aina tiedosta, mitä selviytyminen torppareina, talonpoikina ja maatilan emäntinä on käytännössä tarkoittanut. Vuosisatojen ajan kansamme joutui taistelemaan haastavissa sääoloissa syrjäisillä asuinseuduilla. Ruotsin suurvallan alaisuudessa rahvas maksoi raskasta verotaakkaa, ja sotaväenotto riisti terveitä miehiä rintamalle. Harva palasi kotiin, ainakaan työkykyisenä.

1600-luvulla talonpojat menettivät viimeisetkin viljelystilansa Ruotsiin kruunulle. Torpparilaitos kohteli kaltoin pellot raivannutta ja viljellyttä kansaa. Katovuosien verorästit perittiin ylisukupolvisesti, vaikka nälänhätä tappoi kolmanneksen väestöstä. Äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus johti tilanteeseen, joka voidaan rinnastaa maaorjuuteen.

Kaupankäynti ja käsityöammatit luokiteltiin kaupunkielinkeinoihin, ja niiden harjoittaminen oli maaseudulla ankarasti kiellettyä. Kruunu keskitti ulkomaankaupan tapulikaupunkeihin, mikä rikastutti suurkauppiaita ja porvareita. Maaseudun väki haluttiin pitää köyhänä ja kuuliaisena, eikä se saanut käydä tiluksillaan kauppaa. Ilman tieverkostoja oli kulkeminen luvanvaraisille kauppapaikoille lähes mahdotonta. Markkinoille pääsi vain kaupungin tulliportilla suoritettavan veronmaksun jälkeen.

Sivistys ei niissä olosuhteissa päässyt kukoistamaan, ja itämerensuomalaisen kansamme äärimmäisen rikas, luonnon ja eränkäynnin ehdoilla muovautunut Uralin alueen perinne ja ikivanha kulttuuri uhkasi näivettyä vuosisadasta toiseen jatkuvan niukkuuden, sorron ja syrjinnän paineessa.

Uskonpuhdistuksen synnyttämä ankara ilmapiiri oli kohtalokas etenkin yhteisöissä vaikuttaneille naisille. Kätilöinä, parantajina ja yhteisöllisinä vaikuttajina toimineet naiset joutuivat suvaitsemattomuuden, kurinpitotoimien ja jopa demonisoinnin kohteeksi. Naisten ikiaikainen voima, opit ja taidot leimattiin vaarallisiksi ja vahingollisiksi. Sukupolvien välillä siirtynyt tieto haluttiin katkaista.

Kansa alkoi luterilaisten oppien myötä pelätä syntiinlankeemusta, kuolemaa ja helvettiä, eikä kansan perinteisiin kuulunutta vainajien palvontaa katsottu enää suopeasti. Edesmenneiden esivanhempien ja naisen merkityksellinen rooli hävitettiin kristinuskon pyhää kolminaisuutta uhkaavana.

Yhteisöllinen elämä keskittyi kirkon ympärille ja muuttui pappisjohtoisena ahdasmieliseksi ja ilottomaksi. Naisille ominainen syvä luontoyhteys ja intuitio leimattiin noituudeksi, myös lukuisten miesten kohdalla. Minkä tahansa harhaoppisuudeksi leimatun toiminnan harjoittaminen oli noitavainojen aikaan hengenvaarallista.

Pelot, vallankäyttö ja epäluottamus synnyttivät ilmiantokulttuurin. Naapureita, sukulaisia ja muita yhteisön jäseniä epäiltiin herkästi pahantahtoisesta taikuudesta ja vaikkapa naapurin sadon pilaamisesta ja karjan sairastuttamisesta. Muinoin sielueläimenä ja talon haltijana tunnettu ”para” muuttui pirua muistuttavaksi emännän tai noidan viheliäiseksi liittolaiseksi, jonka oletettiin käyvän naapuritalossa varkaissa ja tekemässä muutenkin pahojaan.

Kyttäämisen, juoruamisen, kateuden ja pahantahtoisen leimaamisen kulttuuri jäljittyy Suomessa siis uskonpuhdistuksen jälkeiseen ilmapiiriin, jossa vallankäyttäjien tavoitteena oli muinaisuskon ja esikristillisten perinteiden tuhoaminen sekä ihmisten kääntäminen toisiaan vastaan. Valta otetaan hajottamalla kansan yhtenäisyys. Suomalaiseen luonteeseen liitetty jurous ja omiin oloihin vetäytyminen on osin seurausta kansaan syvälle juurtuneesta pelosta.

Sodissa traumatisoituneet, kotiin palanneet miehet nousivat johtoasemaan yhteisöissä, joissa vanhat naiset olivat menettäneet oman arvostetun asemansa. Nämä usein väkivaltaiset ja päihdeongelmaiset, tarvittavaa apua ja hoitoa vaille jääneet miehet traumatisoivat monesti oman lähipiirinsä. Trauma on siirtynyt aina meidän sukupolviimme asti.

Kun puhumme maaseudusta kurjana ja sivistymättömänä, ahdasmielisenä paikkana, jossa miehet terrorisoivat perheitään ja alistavat naisiaan, me unohdamme oman historiamme. Emme aina tiedosta, että taustalla on vakava kaltoinkohtelu ja riisto, ja että leimaavat mielikuvamme eivät kerro totuutta oman kansamme perimmäisestä luonteenlaadusta ja aitoperäisestä kulttuuristamme.

Se että me nyt vähättelemme maaseutua ja syrjimme päätöksenteossa siellä asuvia, kertoo siitä, miten olemme sisäistäneet vihan ja väheksynnän, mikä kansaamme vieraan vallan taholta kohdistettiin. Maaseudun autioittamisen sijaan meidän on korkea aika ryhtyä arvostamaan esivanhempiemme työtä kotiseuduillamme. Sinne jäljittyvät kansallisen identiteettimme juuret ja syvä historia.

Lähitulevaisuuden visiossani meillä on hyvin hoidettu ja sosiaalisesti vauras maaseutu, missä vallitsee elinvoimainen, yhteisöllinen arki. On tullut aika auttaa kyläyhteisöjä kukoistamaan, ja ryhtyä kohtelemaan maaseutua sillä arvolla ja kunnioituksella, minkä se ansaitsee, ja olisi ansainnut jo vuosisatoja sitten.

Suomen Graniittipuolue ry:n puheenjohtaja
Kirjailija, kuvataiteilija